Tulin viettäneeksi pitkän ja rentouttavan loman vuoden vaihteessa Tyynen valtameren äärellä sen aaltoja ihaillen ja kunnioittaen. Tammikuussa töihin ja yliopiston arkeen palaaminen tuntui kuitenkin kuin pudotukselta kylmään veteen. Viittaan siis tässä omiin tuntemuksiini Aaltoyliopiston valmisteluun osallistuvana TKKlaisena.
Omalta yliopistouraltani en tunnista toista sellaista ajanjaksoa kuin viime syksy, jolloin odotuksia, siis niitä myönteisiä, tulevaisuudesta olisi ollut niin paljon kuin silloin. Lämpimät, aurinkoiset hiekkarannat kangastelivat tulevaisuuden horisontissa. Johtunee omasta työstäni ja työyhteisöstäni Tuotantotalouden laitoksen Työpsykologian ja johtamisen yksikössä, että olen kokenut meneillään olevassa muutos- ja kehitystyössä olevan historiallinen mahdollisuus kehittää yliopistolaitokseen sen henkilöstön kaikkien jäsenten työpanosta ja osaamista arvostava ja innostava johtamisen ja yhdessä tekemisen kulttuuri. Juuri tässä on mielestäni Aaltoyliopiston mahtava mahdollisuus. Pelolla meitä ei todellakaan voi johtaa kuten Marja Jalavakin helmikuun kolumnissaan toteaa. Myös professori Göte Nyman on esittänyt kannanottonsa (HS 26.1.2009) johtajuuden puutteesta yliopistoissa. Mitäpä jos onnistuisimmekin vahvistamaan yhdessä tekemisen kulttuuria, positiivista kannustamista ja innostuneisuutta myös yliopistoissa. Voisiko tämä olla avain pärjäämisellemme, osaamisemme kehittymiselle ja hyödyntämiselle resurssien niukkuudesta huolimatta?
Mitä minä sitten tarkoitan tällä yhdessä tekemisellä? Kyllähän se alkaa siitä, että meillä on yhteisesti ymmärretty tavoite, halu saada se toteutumaan ja keinot sen toteuttamiseen. Todellisuus on kuitenkin sitä, että akateemista korrektiutta ja yksilöiden tieteellisiä meriittejä kunnioittaen emme luo yhteisiä, koko yhteisöä kehittäviä tavoitteita. Emme välttämättä edes yhteisiä pelisääntöjä. Sitoudumme omaan työhömme ja oman osaamisemme kehittämiseen, koska se on ainoa yksilöä urallaan auttava toimintatapa suoritepainotteisessa akateemisessa työkulttuurissa. Aaltoyliopistoa ei silti saa rakentaa pelkästään huippuyksilöiden leikki- ja pelikentäksi. Peräänkuulutan akateemiseen toimijuuteen selkeitä rooleja, vastuun ottamista, omien velvollisuuksien täyttämistä mutta myös oikeuksista kiinni pitämistä. Kun vielä osaisimme kuunnella, kertoa, kysyä ja keskustella, olisivat monet ongelmat jo ratkaistu ennen kuin ne ehtivät edes syntyäkään.
Tasapainoa siis tarvitaan niin yksilöiden kuin työyhteisöjen tekemän työn huomioon ottamisessa ja arvostamisessa. Tämä valtaisa työpanos, jonka varovaisen arvioni mukaan yhteensä noin 300 opetus- ja tutkimushenkilöstöön tai muuhun henkilöstöön kuuluvaa yliopistolaista, muuta asiantuntijaa ja opiskelijaa antavat Aaltoyliopiston perustamistyöhön, on tietenkin jostain muualta pois. Opetus- ja ohjaustyö hoidetaan ilman muuta ja muukin jokapäiväinen hallinnollinen työ hoituu siinä sivussa. Monessa tapauksessa siis tieteellinen toiminta jää odottamaan aikaa parempaa. Mitään organisaation tai tiedeyhteisön tunnistamaa tapaa, jolla osoittaa tällaiseen yhteiseen hyvään antamansa työpanoksen tuloksellisuutta tai vaikuttavuutta, ei toistaiseksi ole ollut näkyvissä. Tämä kylmentää vettä jo huomattavasi.
Haaste on suuri ja odotukset edelleen korkealla. Viime syksyn korkeakoulujen (TKK, HSE ja TaiK) henkilöstölle ja opiskelijoille suunnatuista yhteisistä työpajoista tullut viesti on selkeä. Yhteisestä puheesta korostui tarve innostavalle, kannustavalle, henkilöstöä ja opiskelijoita arvostavalle, avoimelle ja läpinäkyvälle johtamiskulttuurille. Mistäpä muusta tämä kertoo kuin siitä, että nykyisessä toimintatavassa on paljon sellaisia piirteitä, jotka eivät kuulu ammattimaiseen ja ammattitaitoiseen henkilöstöjohtamiseen.
Muutoksen koko kuva on totta kai moninainen, mutta itse kuitenkin uskon eniten siihen, että muutos ei toteudu, ellemme itse myös toteuta sitä omassa työssämme. Johtaminen, siis se, miten arvostavasti, motivoivasti, oikeudenmukaisesti ja johdonmukaisesti kohtelemme työyhteisöjemme jäseniä, koskee meitä kaikkia, ja erityisesti niitä henkilöitä, jotka ottavat työyhteisöissä toisista enemmän vastuuta niin opiskelijoiden ohjaajina, ryhmien, yksiköiden, laitosten kuin tiedekuntien johtajina. Nyt tähän haasteeseen on vihdoin todella tartuttava, ja voimme tehdä jotain maailman mittakaavassakin merkittävää. Muutoin kylmässä vedessä kangistutaan nopeasti, kunnes liike lopulta kokonaan lakkaa.
Stina Immonen
Johtava tutkija
Teknillinen korkeakoulu
