On kenties tullut aika tarkastella sanojen ja tekojen suhdetta, kun uusi yliopistolaki on alkanut saada tuntuvia ilmenemismuotoja syksyn aikana pikatahdissa käsitellyissä eri yliopistojen johtosäännöissä. Mitä vaikutuksia niillä on tieteen ja sitä tekevien tutkijoiden kannalta?
Yliopistolain uudistusta, joka tekee niistä julkisoikeudellisia yhteisöjä tai säätiöitä, markkinoitiin yliopistojen autonomian lisääntymisenä. Helsingin yliopiston sivuilla tämän todetaankin ensin merkitsevän ”lisääntyvää taloudellista liikkumavaraa”, sekä vielä merkittävämmin ”oikeutta harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa”. Tämän jälkeen sitten katsotaan, että uudistus antaa ”mahdollisuuden kehittää tutkimusta ja opetusta yhä korkeatasoisemmaksi” ja että Helsingin yliopistosta voi tulla ”yksi maailman parhaista monitieteisistä tutkimusyliopistoista”.
Periaatteiden tasolla yliopiston johdon tukema tulkinta autonomiasta sellaisena, että se _velvoittaisi_ valitsemaan ulkopuolisen enemmistön yliopistojen hallituksiin, herätti jo niin vakavaa huolta, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan oli muutettava lakiesitystä tältä osin. Kolumnissaan 8.9. Kari Raivio pyrkii edelleen kiistämään tämän ongelman, samoin kuin eturyhmäedustuksen oikeutuksen yliopiston hallituksen jäseniltä, joiden tulisi antaa ehdoton etusija ”yliopiston kokonaisedulle”. Melko avoin yritys heittää edustuksellinen demokratia yli laidan.
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, yliopistodemokratian alemmilla tasoilla? Tähän asti käytäntö oli, että kaikki yli puoli vuotta yliopistolla työhuonetta pitäneet olivat äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia. Sinänsä johdonmukaisesti Helsingin yliopiston hallitus kokouksessaan 8.10. päätti sulkea alle vuoden työsuhteessa olevat, sekä _kaikki apurahatutkijat_ äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ulkopuolelle yliopiston tiedekunta- ja laitosedustuksesta. Väitöskirjatutkimusta tekevät ”alennettiin” opiskelijakategoriaan.
Tätä päätöstä voi luonnehtia ristiriitaiseksi, haitalliseksi, tai muuten vain potkuksi hampaisiin, mitä tulee ”tutkimuksen ja opetuksen kehittämiseen” ja ”monitieteisyyteen”, moniarvoisuudesta nyt puhumattakaan.
Ensiksikin, sen pohjalta suljetaan vaikuttamisen ulkopuolelle eräs merkittävä tiedeyhteisön ryhmä, jonka tutkimus- sekä opetustyön tulos silti kelpaa yliopistolle, kun rahoitusta haetaan ulkopuolelta tai jaetaan opetusministeriön rahoitusosuutta. Toiseksi, päätös kumoaa pohjan monitieteisestä ja –arvoisesta, useista lähteistä rahoituksensa saavasta tutkimuksesta. Tämä on sitäkin epäjohdonmukaisempaa, kun apurahalla tehtävän tutkimuksen asemaa on tämän vuoden alusta viimein parannettu lailla niin, että yli 4kk apurahoista kertyy eläkettä. Tässä on kenties nähtävissä Helsingin yliopiston kiitos tutkimusta ja kulttuuria merkittävästi rahoittaneille eri säätiöille. Lopuksi päätös on täysin asiantuntematon jo sen takia, että ”apurahatutkija” ei ole geneettinen kategoria, joka säilyy ihmisellä ikuisesti. Yliopistojen pätkätyömaailmassa saman ihmisen rahoitus ja tehtävät vaihtuvat jatkuvasti muutaman vuoden säteellä apurahatutkijasta työsuhteiseen, sijaiseen tai projektitutkijaan. Menettääkö tutkija pätevyytensä ja kokemuksensa siirtyessään apurahalle?
Iskulauseistaan huolimatta ”Uljas uusi yliopisto” näyttäisi ensisijaisesti vannovan hallinnollisen ja tieteellisen keskittämisen sekä kustannustehokkuuden nimiin. Jos tieteen tekeminen ei tähän sovi, sitä pahempi sille. Toiseksi se näyttäisi pelkäävän aidosti innovaatioita, silloin kun ne perustuvat moniarvoisuuteen ja -tieteisyyteen sekä edustukselliseen demokratiaan.
Aappo Kähönen
SATY:n hallituksen jäsen
