Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistys ry:n sääntömääräinen syyskokous pidetään keskiviikkona 25.11.2009 klo 18.00. Paikkana on Kongressikeskus Paasitornin kokoushuone 401, Paasivuorenkatu 5 A, Helsinki. Kaikki yhdistyksen jäsenet ovat tervetulleita kokoukseen.
Sihteeri päivystää 7.10.2009 alkaen Satyn toimistossa klo 8 – 16. Päivä ja aika pysyvät samana vuoden loppuun asti. Yllättävät muutokset päivitetään nettisivuille.
Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen opiskelijat Paavo Manninen ja Helena Vuokko saivat Työelämään orientoivat opinnot -kurssilla tehtäväkseen haastatella ”oppiaineestamme valmistuneita henkilöitä kartoittaakseen työelämämahdollisuuksia opiskelun jälkeen”. Vastasin heidän kysymyksiinsä 10. joulukuuta 2008 tutkijanuran näkökulmasta. Kahdentoista hyvän kysymyksen jatkoksi liitin yhden omani.
Paavon ja Helenan kysymykset koskivat muun muassa opintojeni ja opiskeluaikaisen toiminnan antamia valmiuksia ja hyötyjä työelämään siirtyessäni, uusia taitoja, joita jouduin hankkimaan työurani alussa, sitä miten sain ensimmäisen työpaikkani maisteriksi valmistumisen jälkeen ja lopulta myös erityisesti tutkijanuraan liittyviä asioita, kuten tutkijantyön edellyttämää osaamista ja valmiuksia, tutkimustyön suhdetta opetustyöhön, sekä työn ja vapaa-ajan, erityisesti tutkijantyön ja perhe-elämän sovittamista toisiinsa. Edelleen, koska haastattelijat tiesivät jonkin verran tekemisistäni ennalta, he kysyivät myös toiminnastani TATUSOTU-ryhmässä ja ”visiotani tutkijoiden tulevaisuudesta”. Vastasin tähän lyhyesti, että ”toimin ammattijärjestössä (SATY) ja TATUSOTUssa sen takia, että tutkimuksen vapaus ja itsenäisyys sekä sosiaalis-taloudelliset edellytykset paranisivat eivätkä ainakaan muuttuisi huonompaan suuntaan” ja että tämän ”vision” ylläpitämiseen tarvitaan tiettyä kriittistä optimismia.
Monet kysymyksistä pakottivatkin minut paljastamaan tietyn optimismin, ellei sitten peräti naiivin asenteen omassa opiskeluaikaisessa suhtautumisessani tutkijanuran mahdollisuuteen. Edellisen laman aikana keskityin nimenomaan opiskeluun, osallistumatta ainejärjestö- ja osakuntatoimintaan, arvioimatta minkälaisesta aineyhdistelmästä olisi hyötyä ellen onnistukaan pääsemään tutkijanuralle, panostamatta kesätöihin, hankkimatta määrätietoisesti sellaisia erityistaitoja jotka auttaisivat sijoittumaan työelämään yliopistomaailman ulkopuolella. Toisaalta myös uskoin vakaasti että humanistihyveiden, kriittisen ajattelun, argumentaation, monipuolisen kielitaidon, luku- ja kirjoitustaidon kehittäminen kannattaisivat jo sellaisinaankin, myös muuta kuin akateemista työtä hakiessa. Niinpä jouduin nyt kysymyksiin vastatessani esittämään asioita patriarkaalisella periaatteella joka kuuluu: ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon.” Olenhan itse vuosien varrella kokenut erilaisiin pätkä- ja silpputöihin, niiden hakemiseen, töitä vaille ja joskus jopa työttömän työnhakijan statusta vaille jäämiseen sisältyvän riemun ja autuuden.
Viimeisen kysymyksen asetin tosiaan itse. Seuraavasti: ” Lisäisin itse vielä kysymyksen nro. 13: Mitä vastaisin opiskelijalle, joka kysyy kannattaisiko hänen ryhtyä tutkijaksi?” Ja vastasin itse näin: ”Ei missään tapauksessa. Jos sinun täytyy sitä kysyä, unohda koko juttu. On surkeaa jos jatko-opiskelijaksi ja tutkijantyöhön ajaudutaan vaikkapa muiden vaihtoehtojen puutteessa tai kun ei oikein muutakaan päähän pälkähdä. Ja opinnoissa kannattaa alun pitäen pohtia sellaisia sivuaineita, joista on todennäköistä hyötyä työllistymisessä valmistumisen jälkeen, eikä ainoastaan jatko-opintoja ajatellen. Itse en niinkään panostaisi ’tutkijanuran houkuttelevuuteen’ vaan siihen, että niille, jotka oikeasti sydämensä kyllyydestä ja ajatuksella uralle pyrkivät, taataan kunnolliset työskentelyn edellytykset (taloudelliset edellytykset, uran jatkuvuus, jne.).”
Nimenomaan ”tutkijauran houkuttelevuus” on tyhjää sanahelinää niin kauan kun alansa etevimmät, niin kansallisesti kuin kansainvälisesti tunnustetut nuoret ja vanhemmatkin tutkijat, sekä tohtorikoulutettavat että jo valmiit tohtorit joutuvat elämään jatkuvassa epävarmuudessa, lyhyiden rahoituspätkien varassa ja keskittymään suureksi osaksi johonkin muuhun kuin varsinaiseen tutkimustyöhön, akatemian ulkopuolelta ympättyjen, ulkokohtaisien tulospaineiden alla.
Pajari Räsänen
SATY:n hallituksen jäsen
Jäsenkirje 2/2009
17.6.2009
Hyvät SATY:n jäsenet
Uusi yliopistolaki
Eduskunta teki hallituksen esitykseen ratkaisevan tärkeitä muutoksia, kun se hyväksyi uuden yliopistolain 16.6.2009. Sekä sivistysvaliokunta että perustuslakivaliokunta ottivat tehtävänsä vakavasti ja kuulivat – ja myös kuuntelivat! – lukuisia asiantuntijoita niin yliopistoista kuin niiden ulkopuoleltakin. Myös SATY:llä oli kunnia tulla kutsutuksi sivistysvaliokunnan kuultavaksi.
Vaikka yliopistolaki paranikin eduskuntakäsittelyssä, ei nyt ole oikea hetki jäädä lepäämään laakereilleen. Uusimuotoiset yliopistot käynnistävät vauhdilla toimintaansa, ja eräistä yliopistoista on kuulunut myös melko erikoisia uutisia. Aivan kaikkialla ei ole muistettu kolmikantaisen päätöksenteon olevan myös uusien yliopistojen hallinnon ydin.
SATY:n jäseniä on mukana monien yliopistojen hallintoelimissä Toivotan heille kaikille onnea ja menestystä tärkeissä tehtävissään.
SATY:n ja Tieteentekijöiden liiton luottamus- ja toimihenkilöt ovat aina käytettävissänne!
Laki Suomen Akatemiasta
Kuluneen kevään toinen SATY:n kannalta merkittävä lainsäädäntöhanke, Suomen Akatemiaa koskeva laki jäi odottamaan syyskautta.
Sivistysvaliokunta ei ehtinyt käsitellä asiaa muiden kiireidensä vuoksi. Valiokunta kuuli toukokuussa muutamia asiantuntijoita, joukossa jälleen SATY:n edustus, mutta varsinainen käsittely jää alkusyksyyn.
SATY kanta on edelleen se, että akatemiatutkijoiden siirtäminen yliopistojen palvelukseen ei ole perusteltua. Sivistysvaliokunnalle jättämämme lausunnon voitte lukea kokonaisuudessaan SATY:n verkkosivuilta.
Toivotan kaikille SATY:n jäsenille rentouttavaa ja virkistävää kesää!
Jussi Vauhkonen
puheenjohtaja( a )saty.info
Matkailu avartaa. Työskentely maineikkaassa ulkomaisessa yliopistossa näyttää sen sijaan kaventavan, suhteellisuudentajua nimittäin.
Muuta ei voi päätellä siitä, että varsin usein julkisuudessa esiintyy tutkijoita, jotka moittivat suomalaista yliopistolaitosta heikkolaatuiseksi verrattuna milloin mihinkin ulkomaiseen yliopistoon. Korkeimman kaiun sanoilleen saa, kun ulkomainen kokemus on hankittu Harvardin yliopistossa. Suuren päivälehden toimittaja on aina valmis tekemään jutun ison kuvan kanssa, kun haastateltavalla on painavaa sanottavaa suomalaisten yliopistojen opintoihin sitoutumattomista opiskelijoista ja innottomista opettajista.
Paljon on varmasti parannettavaa suomalaisissa yliopistoissa ja niiden opettajissa, tutkijoissa ja opiskelijoissa. Harvardin vertaaminen suomalaisiin yliopistoihin on kuitenkin täysin järjetöntä, sillä vertailtavat eivät ole lainkaan vertailukelpoisia.
Harvardin yliopisto sijaitsee lähellä Bostonia itse omistamallaan maa-alueella. Yliopisto omistaa itse asiassa noin 2000 hehtaaria maata. Maaomaisuus on kuitenkin vain osa yliopiston koko pääomasta, jonka arvo jopa näinä finanssimarkkinoiden ankarina aikoina ylittää 30 miljardia euroa. Tuon pääoman tuotto, lukukausimaksut, julkinen tuki ynnä muut tulonlähteet tuottavat Harvardin yliopistolle runsaan kolmen miljardin euron vuositulot.
Kolme miljardia euroa on samaa luokkaa kuin kaikki Suomen valtion tutkimukseen ja yliopisto-opetukseen vuodessa käyttämä raha yhteensä. Harvardissa tuolla summalla 1900 opettajaa opettaa 6 700 perustutkinto-opiskelijaa ja 12 300 jatko-opiskelijaa. Toki sillä kustannetaan myös huomattavaa tutkimusta – samoin kuin maksetaan palkkaa niille yli 12 000 henkilölle, joiden tehtävä on avustaa tieteellistä henkilöstöä tai hoitaa yliopiston hallintoa.
Suomalaisissa yliopistoissa työskentelee kaiken kaikkiaan noin 30 000 henkilöä ja opiskelee noin 150 000 perustutkinto-opiskelijaa ja 21 000 jatko-opiskelijaa. Jo nämä tiedot riittänevät osoittamaan, että Harvardin resurssointi on aivan eri planeetalta kuin suomalaisten yliopistojen.
Jotkut Amerikassa viisastuneet kuitenkin väittävät, että resurssit eivät ratkaise. Ongelma on kuulemma henkistä sorttia ja liittyy opiskelijoiden ja opettajien laatuun. Jos niin on, olisiko tässäkin otettava suhteellisuudentajun nimissä huomioon, että suomalaisten yliopistojen ensisijainen tehtävä on kouluttaa huomattava osa maan nuorisoikäluokista akateemisiksi kansalaisiksi. Harvardin etuoikeutena taas on rekrytoida niin opiskelijat kuin opettajatkin lähes koko maailmasta. Sen 300 000 elossa olevasta alumnista 50 000 asuu Yhdysvaltain ulkopuolella.
Harvardin vertaaminen suomalaiseen yliopistolaitokseen lienee siis lähinnä siellä käyneiden itsetehostusta. Miksi vertailun mielettömyyden osoittamiseen sitten kannatti käyttää tämäkin kolumni? Syy on hyvin yksinkertainen: tämän kaltaiset vertailut näyttävät houkuttelevan sekä poliittisia päätöksentekijöitä että päätöksiä valmistelevia virkamiehiä. Olisi suotavaa, että he tietäisivät, mistä puhuvat.
Jussi Vauhkonen
SATY:n pj
Vapusta on taas onnellisesti selvitty. Palaan kuitenkin hetkeksi sen muinaisiin teemoihin: työhön ja sen tekemiseen. Vappuhan on ollut paitsi tärkeä opiskelijoiden kevätjuhla, myös työläisten juhla.
Tutkijan työ on työtä. Väitteen sisältö on niin ilmeinen, että se äkkiseltään vaikuttaa suorastaan typerältä. Tutkijan työtä eivät kuitenkaan kaikki, vieläkään ja aina, miellä työksi tai ainakaan palkkatyöksi, joka voisi loppua. Vielä viime vuosina työttömäksi joutuneet väitöskirjaa tekevät tai apurahatutkijat ovat saattaneet löytää itsensä hyvin omituisesta tilanteesta: heidän on katsottu työllistyvän omassa työssään; jos he ovat jättäneet artikkelin julkaistavaksi, osallistuneet seminaariin, johon ovat ennalta ilmoittautuneet tai apurahatyö ei ole valmistunut, työttömyyteen (työttömyyskorvauksiin) ei ole ollut oikeutta.
Tutkijan työ on kutsumustyötä. Näin voi hyvinkin olla, vaikka ehkä harva tutkija on valinnut uransa tietoisesta kutsumuksesta. En kuitenkaan muista koskaan tavanneeni leipätutkijaa. Kaikilla tuntemillani tutkijoilla on sisäinen palo uuden löytämiseen, ongelmien ratkaisemiseen. Paloivatpa liekit kituen tai loimuten, ne eivät koskaan lämmitä kuin sisäisesti. Tutkija tarvitsee palkkansa, säännöllisesti. Ja tiedon työn jatkumisesta. Työstä pitämistä ei saa tulkita osaksi palkkaa. Jossakin vaiheessa palkan suuruudellakin on merkitystä. Työhenkilö on leipänsä ansainnut, mutta jos särvin jää uupumaan, työn ilo voi hiljalleen muuttua uupumukseksi.
Työn imun ja uupumuksen välillä on häilyvä raja; juuri tutkimisen autuudessa piilee sen vaara. Jos tutkiminen vie mennessään niin, että lomat lyhenevät tai jäävät viettämättä, päivät venyvät iltoihin ja jopa öihin, elämänpiiri kutistuu tutkimuksen kokoiseksi, vuodesta toiseen, sisäinen liekki voi polttaa karrelle. Eräs yliopistolainen kuvasi tilannetta näin: ”Tutkijana teen jatkuvasti työtä. En ole koskaan vapaalla. Minua väsyttää jatkuvasti.”
On toivottavaa, että tällaiseksi tilanne muuttuisi yhä harvemman kohdalla. Tunnemme toki tutkimustuloksia siitä, miten kuolleisuusriski kasvaa viikkotuntimäärän ylittäessä jatkuvasti 45. Mutta tällainenhan ei koske minua. Tutkimuskin taisi olla Ruotsissa tehty. Toisaalta on näyttöä myös siitä, että tutkijoiden riski masentua työkyvyttömäksi on hyvin pieni. Mutta vaikka työ olisi kuinka kiinnostavaa, kukaan ei kestä loputtomiin. Raja työn imun ja uupumisen välillä on häilyvä. Väsyminen ei tapahdu yhtäkkiä. Hiipuminen voi jäädä havaitsematta, pitkäksi aikaa.
Hyvään esimiestyöhön kuuluu uupumisen oireiden tunnistaminen. Hyvään työn organisointiin tilanteen ennaltaehkäisy. Työssä jaksamista ja jatkamista edesauttavat monet niistä johtamiskulttuurin tekijöistä, joita Stina Immonen maaliskuun kolumnissaan kirjasi korkeakoulujen henkilöstön ja opiskelijoiden muutenkin odottavan: innostavaa, kannustavaa, arvostavaa, avointa ja läpinäkyvää johtamista. Esimiestyön odotukset ovat tutkijoilla samansuuntaisia kuin muissakin ammateissa. Esimiehiltä odotetaan ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta, tukea tarvittaessa, työn arvostusta ja myönteistä palautetta.
Ihanteellisessa maailmassa työajan kohdentaminen voisi myös toimia uupumisen ennaltaehkäisijänä. Reaalimaailmassa voi käydä jopa päinvastoin. Työajan kohdentaminen on selvää ja kiistämätöntä tilanteissa, joissa henkilö tekee työtä usealle projektille. Tilanteessa, jossa palkkatulo on peräisin yhdestä lähteestä, ilmoittaminen, että 100 % ’normaalitoiminta-asteeseen perustuvasta standardityöajasta’ kului siihen mihin pitikin, ei ole motivoivaa. Etenkään, jos tehdyt työtunnit ovat virtuaalisia, joita ei enää ole 7,5 tai 8 tunnin jälkeen. Sangen aiheellisesti Valtiovarainministeriön kokonaiskustannusmallia selvittävässä väliraportissa pohditaan luovan työn määrittämisen vaikeutta sekä sitä, millaisia haitallisia vaikutuksia kontrollihenkisyydestä on innovatiivisuudelle ja luovuudelle. Optimistisesti raportissa kuitenkin todetaan, että ”Pääsääntöisesti henkilö tietää itse, onko hänen orientaationsa ja toiminnan tarkoitus tietyllä hetkellä hänen työhönsä liittyvissä työasioissa vai muissa asioissa (vapaa-aika, sivutoimet tai nukkuminen).”
Vaikeasti hahmottuva ja tarpeettomaksi koettu sekä etäiseksi jäävä byrokratia ja sen lisääntyminen turhauttavat. Pari vuotta sitten eräässä kyselyssä yliopistolaiset mainitsivat työssä jaksamista vähentäviksi tekijöiksi ”jatkuvat muutokset”, ”tyhjänpäiväiset kokoukset”, ”suunnittelemisen kehittämisen ja kehittämisen suunnittelemisen”, ajan käytön epäolennaiseksi koettuun kuten ”suunnittelijan ideoimiin projekteihin tyyliin laadunvarmistus”. Mainittakoon, että työn sisältöä koskevat muutokset ja uuden oppiminen koettiin lähes poikkeuksetta innostavaksi ja motivoivaksi. Työn ulkoisiin tekijöihin liittyvillä muutoksilla tällaista vaikutusta ei juurikaan näytä olevan. Ainakaan useiden toistojen jälkeen.
Iloitkaamme siis työstä, mutta pitäkäämme se renkinä älkäämme antako sille isännän asemaa elämässämme. Ja jatkakaamme myös työtä työtämme, tutkimista, edesauttavien olosuhteiden parantamisessa.
Tiina Pensola
Satyn hallituksen jäsen ja varapj
Eduskunnan sivistysvaliokunnalle
Asia: Hallituksen esitys 27/2009 laiksi Suomen Akatemiasta, asiantuntijakuuleminen 6.5.2009
Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistys (SATY) lausuu kunnioittaen seuraavaa.
Akatemiatutkijan ja akatemiaprofessorin määräaikaisista viroista muodostuvaa Suomen Akate-mian tutkijanvirkajärjestelmää on sekä kansainvälisissä että kotimaisissa arvioinneissa pidetty Suomen Akatemian tutkimusrahoituksen parhaiten toimivana välineenä. Hallituksen esitys mer-kitsee tämän tutkijanvirkajärjestelmän lakkauttamista. Järjestelmän lakkauttamisen tiedepoliittisia ja oikeudellisia vaikutuksia ei lainkaan arvioida hallituksen esityksessä. Hallituksen esitys olisi siksi valmisteltava uudelleen.
Eri työnantaja on tiedepoliittisesti perusteltua
Tieteen uusiutumisen kannalta on tärkeää, että akatemiatutkijoiden ja -professorien palvelussuhde on Suomen Akatemiaan. Yliopistojen laitos- ja oppiaineorganisaatio rakentuu väistämättä konservatiiviseksi, koska tieteellinen tutkimus ja korkein opetus edellyttävät yhä syvenevää erikoistumista ja keskittymistä. Riippumattomuus yliopiston organisaatiosta takaa mahdollisuuden esittää uusia tulkintoja silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa yliopisto-organisaatiossa vakiintuneiden näkemysten kanssa. Suomen Akatemian tutkijanvirka mahdollistaa tutkimusympäristön vaihtamisen kesken kauden. Tutkimusmäärärahaan perustuva palvelussuhde yliopistoon ei mahdollistaisi tällaista menettelyä.
Sopimusmenettely on epävarma
Hallituksen esityksessä lähdetään siitä, että tutkijoiden riippumattomuus voidaan turvata sopimusmenettelyllä yhtäältä työmarkkinaosapuolten ja toisaalta Suomen Akatemian ja tutkimuksen suorituspaikan kesken. Tämä on oikeudellisesti ongelmallinen lähtökohta. Ensinnäkin yliopistojen palkkausjärjestelmässä akatemiatutkijoita olisi kohdeltava muusta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä poikkeavalla tavalla, mitä voidaan pitää kyseenalaisena työntekijöiden yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta. Toiseksi työnantajan työnjohtovaltaa heihin nähden olisi rajoitettava Suomen Akatemian rahoituspäätöksen ehtojen nojalla. On epäselvää, millä tavoin viranomaisen tekemä päätös voisi sivuuttaa työsopimuslakiin perustuvat työnantajan oikeudet.
Tutkijanvirat on säilytettävä Suomen Akatemiassa
SATY pitää erittäin tärkeänä ja perusteltuna, että nykyiset akatemiatutkijan ja akatemiaprofessorin virat säilytetään Suomen Akatemiassa.
Jos tutkijanvirkajärjestelmä lakkautetaan, on SATYn näkemyksen mukaan Suomen Akatemiaa koskevaa lakia muutettava siten, että Akatemian hallitukseen lisätään Akatemian rahoituksella työskentelevää tutkijakuntaa edustava jäsen. Tällä tavoin voidaan osin korvata sitä tiedonkulun heikkenemistä, joka väistämättä seuraisi tutkijanvirkajärjestelmän lakkauttamisesta.
Jussi Vauhkonen, puheenjohtaja
Niilo Wälläri syntyi talonpoikaiseen perheeseen Punkalaitumella heinäkuussa 1897. Wälläri pääsi jo nuorena poikana paikallisen nahkurinliikkeen omistajan kanssa liikematkoille Turkuun. Nuorelle Wällärille nämä matkat olivat merkittäviä tapahtumia, joilla hän oppi kaupanteon ja neuvottelun alkeet, taidot, joista oli hyötyä myöhemmällä ammattiyhdistysuralla.
Työväenliike alkoi nostaa päätään maaseudullakin 1900-luvun alussa, joten Wälläri pääsi kuuntelemaan puhetilaisuuksissa vuosisadan alun kuuluisinta työväenpuhujaa Veli Vatasta, jonka puheet kestivät yleensä vähintään kaksi tuntia. Veli Vatanen julisti veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden aatetta niin yksinkertaisesti, että kaikki ymmärsivät.
Ammattiyhdistysrintamalla Amerikassa
Ensimmäisen kosketuksen ammattiyhdistysliikkeeseen Wälläri sai 22 vuoden iässä Wyomingin kivihiilikaivoksilla, jossa taistelut työhön liittyvistä oikeuksista olivat armottomia. Kaivoksilla Wälläri tutustui Raivaaja-nimiseen sosialistilehteen, sekä kirjaan nimeltä ”Sosialidemokratian vuosisata”. Näiden teosten ja kaivostyön kautta Wälläri alkoi ymmärtää yhtä ja toista sekä poliittisesta että ammatillisesta työväenliikkeestä. Valitettavasti Wällärin ottaessa ay-asiat puheeksi muiden suomalaisten emigrantti-työtovereidensa kanssa, häipyi tavallisesti jokainen muualle. Miehet olisivat mieluummin puhuneet naisista tai Suomusalmen tai Kalajoen asioista. Ay-asiat koettiin liian vaarallisiksi.
Closed Shop – vain unionin ihmisiä
Closed shop-järjestelmään Wälläri törmäsi kun hänelle kaivosyhtiön konttorissa selitettiin, että työtä kyllä on, mutta ensin on liityttävä unioniin eli liittoon. Niinpä Wälläri kävi unionin virkailijoiden puheilla ja sai United Mineworkers of American jäsenkirjan.
Closed shop tarkoittaa käytännössä sitä, että järjestäytyneet työntekijät kieltäytyvät työskentelemästä järjestäytymättömien kanssa. Jos järjestäytyneitä on tarpeeksi, työnantajan on vaadittava kaikilta työntekijöiltä liiton jäsenkirja, jotta työrauha säilyisi. Rakentavana ajatuksena on, että työntekijät pystyvät saavuttamaan työehtoihin liittyvät vaatimukset sitä varmemmin, mitä korkeammaksi järjestäytymisaste nousee.
Myöhemmin Suomessa Merimies-Unionin puheenjohtaja Wälläri ajoi läpi suljetun työpaikan-periaatteen suomalaisessa kauppalaivastossa. Tieteentekijöiden näkökulmasta Closed shop tuskin on realistinen ajatus yliopistossa tai muualla tehtävässä tutkimustyössä, mutta onhan toki esimerkiksi yksittäisissä tutkimushankkeissa mahdollista kannustaa järjestäytymättömiä kollegoita liittymään ammattiliittoon.
Syndikalismi
Amerikassa Wälläri oli aktiivinen syndikalistisessa ammattiyhdistyksessä nimeltä Industrial Workers of the World (IWW). Wälläri toimi järjestön agitaattorina ja kiersi kaivosalueiden biljardisaleilla värväämässä kaivosmiehiä yhdistykseen. Wälläri osallistui suomalaisten, italialaisten, puolalaisten, venäläisten, böömiläisten ja kreikkalaisten kaivosmiesten kanssa lakkojen järjestämiseen. Toiminta oli monikulttuurista avant la lettre.
IWW oli Wällärin mukaan todellinen työnantajien ja vallanpitäjien vihaama taistelujärjestö. Sen voima oli ammattitaidottomassa ja paljon liikkuvassa väessä, jolla ei ollut mitään menetettävää.
Paluu Suomeen
Suomessa Wälläri tuli tunnetuksi Merimies-Unionin johtohahmona, jonka puheenjohtajana hän toimi vuodesta 1938 aina kuolemaansa saakka vuoteen 1967. Wällärin kansainvälinen tausta mahdollisti hänelle merkittävän roolin myös kansainvälisessä ay-liikkeessä. Wällärin johtama Merimies-Unioni osoittikin tukea esimerkiksi mukavuuslippulaivojen merimiehille. Solidaarisuutta osoitettiin myös tukemalla Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisia fasismin vastaisessa taistelussa, sekä ajamalla läpi Etelä-Afrikan rotusorron vastaista boikottia Suomessa 1960-luvulla.
Wälläri tuli Merimies-Unionin johtajana kuuluisaksi jatkuvasta lakolla uhkaamisesta, jonka avulla Unioni saavutti vahvemman neuvottelu-aseman. Wällärimäiset keinot mahdollistivat ennen kaikkea suljetun työpaikan-systeemin takaama 100 prosentin järjestäytymisaste, sekä merenkulun pullonkaula-asema Suomen viennin kannalta.
Mahdollisuus saartaa laivoja satamissa oli Wällärin peukaloruuvi, jolla merimiesten asemaa työssä pystyttiin tehokkaasti parantamaan. Unioni ei kuitenkaan Wällärin radikalismista huolimatta tavoitellut palkkatyöjärjestelmän alasajoa, vaan reformeja, joilla parannettiin merimiesten työehtoja. Wällärin radikalismi ajoi Unionin monesti törmäyskurssille esimerkiksi maltillisempaa linjaa ajaneen keskusjärjestö SAK:n kanssa. Wälläri ei kuvia kumarrellut. Hänen vastustajansa kuvasivat hänen otteitaan diktatorisiksi. Toisaalta Wällärin mukaan esimerkiksi Merimies-Unionin ajama kahdeksan tunnin työpäivä laivaliikenteessä ei olisi koskaan toteutunut ilman järjestöllisiä pakotteita, sillä ”työntekijäin näkökantoja, vaikka ne olisivat kuinka asiallisia ja oikeutettuja, ei läheskään aina oteta huomioon ilman ankaraa painostusta…”.
Rolle Alho
Tutkija, CEREN
Kirjoitus pohjautuu Niilo Wällärin muistelmakirjaan Antoisia vuosia (Weilin+Göös 1967). Merimies-Unioni luopui suljetun työpaikan systeemistä 1980-luvun lopulla kun suomalaiset laivanvarustajat saivat mahdollisuuden ulosliputtaa laivojaan matalien työvoimakustannusten maihin.
Tulin viettäneeksi pitkän ja rentouttavan loman vuoden vaihteessa Tyynen valtameren äärellä sen aaltoja ihaillen ja kunnioittaen. Tammikuussa töihin ja yliopiston arkeen palaaminen tuntui kuitenkin kuin pudotukselta kylmään veteen. Viittaan siis tässä omiin tuntemuksiini Aaltoyliopiston valmisteluun osallistuvana TKKlaisena.
Omalta yliopistouraltani en tunnista toista sellaista ajanjaksoa kuin viime syksy, jolloin odotuksia, siis niitä myönteisiä, tulevaisuudesta olisi ollut niin paljon kuin silloin. Lämpimät, aurinkoiset hiekkarannat kangastelivat tulevaisuuden horisontissa. Johtunee omasta työstäni ja työyhteisöstäni Tuotantotalouden laitoksen Työpsykologian ja johtamisen yksikössä, että olen kokenut meneillään olevassa muutos- ja kehitystyössä olevan historiallinen mahdollisuus kehittää yliopistolaitokseen sen henkilöstön kaikkien jäsenten työpanosta ja osaamista arvostava ja innostava johtamisen ja yhdessä tekemisen kulttuuri. Juuri tässä on mielestäni Aaltoyliopiston mahtava mahdollisuus. Pelolla meitä ei todellakaan voi johtaa kuten Marja Jalavakin helmikuun kolumnissaan toteaa. Myös professori Göte Nyman on esittänyt kannanottonsa (HS 26.1.2009) johtajuuden puutteesta yliopistoissa. Mitäpä jos onnistuisimmekin vahvistamaan yhdessä tekemisen kulttuuria, positiivista kannustamista ja innostuneisuutta myös yliopistoissa. Voisiko tämä olla avain pärjäämisellemme, osaamisemme kehittymiselle ja hyödyntämiselle resurssien niukkuudesta huolimatta?
Mitä minä sitten tarkoitan tällä yhdessä tekemisellä? Kyllähän se alkaa siitä, että meillä on yhteisesti ymmärretty tavoite, halu saada se toteutumaan ja keinot sen toteuttamiseen. Todellisuus on kuitenkin sitä, että akateemista korrektiutta ja yksilöiden tieteellisiä meriittejä kunnioittaen emme luo yhteisiä, koko yhteisöä kehittäviä tavoitteita. Emme välttämättä edes yhteisiä pelisääntöjä. Sitoudumme omaan työhömme ja oman osaamisemme kehittämiseen, koska se on ainoa yksilöä urallaan auttava toimintatapa suoritepainotteisessa akateemisessa työkulttuurissa. Aaltoyliopistoa ei silti saa rakentaa pelkästään huippuyksilöiden leikki- ja pelikentäksi. Peräänkuulutan akateemiseen toimijuuteen selkeitä rooleja, vastuun ottamista, omien velvollisuuksien täyttämistä mutta myös oikeuksista kiinni pitämistä. Kun vielä osaisimme kuunnella, kertoa, kysyä ja keskustella, olisivat monet ongelmat jo ratkaistu ennen kuin ne ehtivät edes syntyäkään.
Tasapainoa siis tarvitaan niin yksilöiden kuin työyhteisöjen tekemän työn huomioon ottamisessa ja arvostamisessa. Tämä valtaisa työpanos, jonka varovaisen arvioni mukaan yhteensä noin 300 opetus- ja tutkimushenkilöstöön tai muuhun henkilöstöön kuuluvaa yliopistolaista, muuta asiantuntijaa ja opiskelijaa antavat Aaltoyliopiston perustamistyöhön, on tietenkin jostain muualta pois. Opetus- ja ohjaustyö hoidetaan ilman muuta ja muukin jokapäiväinen hallinnollinen työ hoituu siinä sivussa. Monessa tapauksessa siis tieteellinen toiminta jää odottamaan aikaa parempaa. Mitään organisaation tai tiedeyhteisön tunnistamaa tapaa, jolla osoittaa tällaiseen yhteiseen hyvään antamansa työpanoksen tuloksellisuutta tai vaikuttavuutta, ei toistaiseksi ole ollut näkyvissä. Tämä kylmentää vettä jo huomattavasi.
Haaste on suuri ja odotukset edelleen korkealla. Viime syksyn korkeakoulujen (TKK, HSE ja TaiK) henkilöstölle ja opiskelijoille suunnatuista yhteisistä työpajoista tullut viesti on selkeä. Yhteisestä puheesta korostui tarve innostavalle, kannustavalle, henkilöstöä ja opiskelijoita arvostavalle, avoimelle ja läpinäkyvälle johtamiskulttuurille. Mistäpä muusta tämä kertoo kuin siitä, että nykyisessä toimintatavassa on paljon sellaisia piirteitä, jotka eivät kuulu ammattimaiseen ja ammattitaitoiseen henkilöstöjohtamiseen.
Muutoksen koko kuva on totta kai moninainen, mutta itse kuitenkin uskon eniten siihen, että muutos ei toteudu, ellemme itse myös toteuta sitä omassa työssämme. Johtaminen, siis se, miten arvostavasti, motivoivasti, oikeudenmukaisesti ja johdonmukaisesti kohtelemme työyhteisöjemme jäseniä, koskee meitä kaikkia, ja erityisesti niitä henkilöitä, jotka ottavat työyhteisöissä toisista enemmän vastuuta niin opiskelijoiden ohjaajina, ryhmien, yksiköiden, laitosten kuin tiedekuntien johtajina. Nyt tähän haasteeseen on vihdoin todella tartuttava, ja voimme tehdä jotain maailman mittakaavassakin merkittävää. Muutoin kylmässä vedessä kangistutaan nopeasti, kunnes liike lopulta kokonaan lakkaa.
Stina Immonen
Johtava tutkija
Teknillinen korkeakoulu
17.2.2009
Hyvät SATYn jäsenet
Tämä kirje sisältää kutsun yhdistyksen sääntömääräiseen kokoukseen.
SATY luopuu jäsenkirjeistä
SATY siirtyy viestinnässään sähköiseen aikaan. Emme enää lähetä jäsenkirjeitä, vaan viestit lähetetään sähköpostilistalle ja julkaistaan yhdistyksen kotisivuilla osoitteessa www.saty.info. Kaikkia viestejä ei kuitenkaan julkaista, joten nyt on korkea aika liittyä sähköpostilistalle. Sähköpostilistalle on lähetetty info-viesti tämän kirjeen lähetyspäivänä. Jos et ole saanut sellaista, et ole listan tilaaja. Lähetä silloin liittymispyyntö Riikka Taavetille osoitteeseen sihteeri(Ä)saty.info.
Tulevassa kevätkokouksessa hallitus esittää, että jatkossa vuosikokouskutsu julkaistaisiin Acatiimi-lehdessä, jonka kaikki SATYn jäsenet saavat Tieteentekijöiden liiton jäsenetuna. Kutsua ei enää lähetettäisi kirjeitse, mikä edellyttää yhdistyksen sääntöjen muuttamista.
Yliopistolaki ja Akatemian tutkijanvirat
Hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi annettaneen eduskunnalle helmikuun aikana. Henkilöstöjärjestöjen näkemyksiä ei ole otettu riittävästi huomioon lakiesityksessä. Pyrimme siihen, että muutosehdotuksemme saisivat eduskunnassa kannatusta ja laki säädettäisiin esitettyä paremmassa muodossa. SATYn mielestä yliopistolaisilla on oltava enemmistö myös yliopistojen hallituksissa. Kannatamme myös virkasuhteiden säilyttämistä.
Yliopistolain uudistukseen liittyy Suomen Akatemiaa koskevan lainsäädännön uudistamisesitys, joka valmistui tammikuun lopussa. Pitkin syksyä pyrimme vakuuttamaan opetusministeriön siitä, että Akatemian tutkijanvirat eivät juuri nyt kaipaa uudistamista vaan toimivat hyvin ja tarkoituksenmukaisesti. Ministeriö on kuitenkin ajanut jääräpäisesti akatemiatutkijan ja akatemiaprofessorin tehtävien siirtoa yliopistoihin – ja sivuuttanut täysin ne käytännölliset ja periaatteelliset ongelmat, joita me olemme siirrossa nähneet. Tämänkin asian osalta toivomme eduskunnan vielä ottavan tutkijoiden näkemykset paremmin huomioon.
Vuoden 2009 hallitus
Kuluvan vuoden hallitukseen voitte tutustua SATYn kotisivuilla. Sivuilla julkaistaan nyt myös hallituksen jäsenten kolumneja, tervetuloa tutustumaan.
Hyvää alkanutta vuotta!
Jussi Vauhkonen
puheenjohtaja
puheenjohtaja(Ä)saty.info
KOKOUSKUTSU SATYN SÄÄNTÖMÄÄRÄISEEN KEVÄTKOKOUKSEEN
Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistyksen sääntömääräinen kevätkokous pidetään keskiviikkona 4.3.2008 klo 18 Tieteentekijöiden liiton toimistossa Pasilassa (Ratapihantie 11).
Kevätkokouksen asialista:
