Yliopistolaitoksen tulevaisuuden näkökulmasta koulutusvientistrategia jättäisi toteutuessaan sekä TES- että yt-neuvottelut varjoonsa. Sivumennen voi myös todeta, että on silmiinpistävää miten hyvin ajatus koulutusviennistä sopii, paitsi kokoomuksen koulutuspolitiikkaan, myös puolueen yhä nihkeämpään ulkomaalaispolitiikkaan. Onhan se paljon hygieenisempää myydä insinööri- tai opettajankoulutusta Saudiarabiaan tai Kiinaan kuin houkutella Euroopan ulkopuolisista maista tulevia opiskelijoita Suomeen, edes maksaviksi asiakkaiksi.

Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että koulutuksesta voisi koskaan tulla edes Marimekon tai meijerituotteiden suuruinen vientituote. On kuitenkin odotettavissa, että hankkeeseen sijoitetaan sievoinen summa vienninedistämisrahaa. Hanke kiinnostanee myös yrityksiä, jotka voivat linkittää siihen muuta vientiä, ei vähiten teknologian alalta. Valtiosihteeri Misukan johtama työryhmä ehdottaakin, että koulutusvientiä edistämään perustetaan ”vahva vientiklusteri”, jota koordinoisi suomalaisyritysten kansainvälistymistä tukeva yhdistys Finpro (HS.fi 16.2.2010).

Ei ole mitenkään yllättävää, että yliopistojen strategiset johtajat haluavat keskenään kilpaillen rohmuta itselleen mahdollisimman paljon viennin ympärillä jaossa olevasta potista. Oulun yliopisto osoitti jo lainvalmistelun aikana suurta kiinnostusta maksulliseen koulutukseen, ja sen hallituksen nyt tekemät linjaukset pitää nähdä siinä valossa. Opettajankoulutuskin voisi olla paljon kannattavampaa bisnestä Kiinassa kuin Kajaanissa, ainakin niin kauan kuin vientitukea riittää. Tieteen välttämättömän, omaehtoisen ja sisäsyntyisen kansainvälisyyden näkökulmasta ajatus rahan ehdoilla toimivista globaaleista koulutusmarkkinoista on lähinnä groteski.

Opiskelija- ja henkilökuntajärjestöt ovat reagoineet alkuvuoden tapahtumiin asiankuuluvalla kritiikillä. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta totesi nopeasti ja yksikantaan, että kaikenmuotoiset lukukausimaksut romuttavat sivistysyhteiskunnan. Kriisiin ajautuneiden työehtosopimusneuvotteluiden vuoksi yliopistosektorin pääsopijajärjestöt nostavat työtaisteluvalmiutta voimallisemmin kuin vuosiin, herättäen henkiin yliopistotoimintaverkoston viime kevään mielenosoituksissa lanseeraaman iskulauseen ”Me olemme yliopisto”.

Tämän kevään TES-neuvottelut koskevatkin koko yliopistoyhteisöä enemmän kuin pelkät palkkaneuvottelut. Henkilökunnan palkankorotukset eivät sinänsä edistä akateemisia arvoja, kuten tutkimuksen vapautta ja kriittistä tutkimukseen perustuvaa opetusta. Mutta meneillään olevissa neuvotteluissa on keskeisesti kysymys opetus- ja tutkimushenkilökunnan työajan käytöstä. Työantajapuoli haluaa mm. siirtää kaikki tutkijat kokonaistyöajan piiriin tarjoamatta riittäviä tutkimusrauhaa takaavia suojasäännöksiä. Työntekijäjärjestöt vaativat, että työehtosopimukseen kirjataan kaikille tutkimusrahoituksella toimiville katto, joka selkeästi rajaisi miten paljon niin väitöskirjan tekijällä kuin akatemiatutkijalla voidaan teettää opetus- ja hallintotehtäviä. Työnantajapuoli tarjoaa huomattavan epämääräistä muotoilua ”kohtuullisessa määrin”.

Opetus- ja tutkimushenkilökunnan työajan käyttö näkyy suoraan opetuksen laadussa ja koskettaa siten läheisesti myös opiskelijoita. Mitä enemmän henkilökunnalla on mahdollisuuksia tutkia, sitä paremmin me voimme tarjota tutkimukseen perustuvaa korkeinta opetusta. Viime kädessä tämä on myös ainoa valttikortti, jolla voimme aidosti kansainvälistyä ja houkutella innokkaita opiskelijoita ja tieteentekijöitä Suomeen.

Pitää myös muistaa, ettei yliopistoyhteisöä ja sen arvojen toteutumista voi erottaa niistä taloudellisista realiteeteista, jotka säätelevät yhteisön jäsenten elämää. Yliopistoyhteisön sisäiset tuloerot ovat viime vuosikymmenen aikana kasvaneet vähintään yhtä reippaasti kuin muualla yhteiskunnassa. Uudessa yliopistolaissa ja sen mahdollistamissa strategioissa on paljon piirteitä, jotka takaavat, että tämä kehitys jatkuu vähintään nykyisen kaltaisena. Eriarvoistuminen ei ruoki me-henkeä ja siihen perustuvaa solidaarisuutta. Kun me kuitenkin haluamme rakentaa solidaarisuutta eriarvoisessa asemassa olevien kesken, niin meidän täytyy muistaa aloittaa ylhäältä päin. Vakinaisen henkilökunnan edustaja voi toivoa solidaarisuutta velaksi tai paskaduunien turvin epävarmaa tulevaisuutta kohti suuntaavalta opiskelijalta vasta sen jälkeen, kun hän on itse asettunut opiskelijoiden vaatimusten ja tavoitteiden taakse.

Yhteiskunnan eri ryhmien edunvalvonta on oleellinen osa politiikkaa, mutta jos politiikka on pelkkää edunvalvontaa, se muuttuu irvikuvakseen. Yliopistoyhteisössä pyritään usein ylittämään raadollisia eturistiriitoja viittaamalla yhteisiin akateemisiin arvoihin. Tämä strategia on kuitenkin tuhoon tuomittu. Ristiriidat eivät häviä mihinkään. Yhteisiä arvoja voi edistää vain tunnustaen, että eturistiriitoja on ja tulee olemaan jatkossakin. Vasta tältä pohjalta voi yrittää muotoilla koko yliopistoyhteisöä yhdistäviä poliittisia tavoitteita.

Martina Reuter

SATYn hallituksen jäsen

Akatemiatutkijoiden pääluottamusmies

Hyvät SATY:n jäsenet

Työmarkkinavuosi 2010 on alkanut tiiviin työnteon merkeissä. Uudesta yliopistojen työehtosopimuksesta käydään parhaillaan neuvotteluja Yksityisen opetusalan työnantajaliiton ja henkilöstöjärjestöjen välillä. Meidän etujamme neuvottelupöydässä valvoo Julkisten alojen koulutetut JUKO ry. Neuvottelujen etenemistä voi seurata JUKOn ja Tieteentekijöiden liiton sivuilla osoitteissa www.juko.fi ja www.tieteentekijoidenliitto.fi.

Talviseminaari 2010

Tervetuloa SATY:n ja Suomen Akatemian yhteiseen talviseminaariin tiistaina 2.3. klo 12.30–16.00 Akatemian juhlasalissa (Vilhonvuorenkatu 6). Seminaari järjestetään nyt 9. kertaa, ohjelma on seuraavanlainen:

Perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen rajanvetoja.

Eläinfysiologian professori Kristian Donner: Perustutkimuksen arvo luonnontieteissä

Akatemiatutkija, tutkimusprofessori Mika Pantzar: Perustutkimusta tilaustyönä

Paneelikeskustelu tieteen tilasta ja tasosta, keskustelussa mukana johtava tutkija Stina Immonen (TKK), professori Otto Toivanen (HY), johtaja Paavo Löppönen (SA), johtaja Riikka Heikinheimo (TEKES) sekä paneelin puheenjohtajana akatemiatutkija Martina Reuter.

Talviseminaariin ilmoittaudutaan osoitteessa www.academyevents.fi tunnuksella (keycode) SATY2010.

SATY:n hallitus ja toimisto vuonna 2010

Marraskuun 25. päivänä pidetty yhdistyksen syyskokous valitsi puheenjohtajaksi vuodelle 2010 tutkija Jussi Vauhkosen
(Eläketurvakeskus) ja hallituksen jäseniksi tutkija Rolle Alhon (SSKH ja TY), projekti-päällikkö Liisa Husun (Hanken), johtava tutkija Stina Immosen (TKK), tutkijatohtori Marja Jalavan (HY), tutkijatohtori Aappo Kähösen (HY), tutkijatohtori Kirsti Lempiäisen (TaY), tutkija Anneli Miettisen (Väestöntutkimuslaitos), tutkimuspäällikkö Tiina Pensolan (Kuntoutussäätiö), akatemiatutkija Martina Reuterin ja tutkijatohtori Pajari Räsäsen (HY).

Jussi Vauhkonen toimii Tieteentekijöiden liiton hallituksen jäsenenä ja liiton nuorten tutkijoiden työryhmän puheenjohtajana. Martina Reuter toimii Tieteentekijöiden liiton hallituksen varajäsenenä.

SATY:n toimisto sijaitsee edelleen Tieteentekijöiden liiton tiloissa osoitteessa Ratapihantie 11, 00520 Helsinki. Siellä päivystää tiistaisin sihteeri Saara Moisio. Häneen voi ottaa yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen sihteeri@saty.info tai puhelimitse numeroon
(09) 877 6274. Puheenjohtajan tavoittaa sähköpostitse osoitteesta puheenjohtaja@saty.info tai puhelimitse numerosta 050 353 3444.

Muistattehan seurata myös SATY:n verkkosivuja osoitteessa www.saty.info. Sieltä löytyy ajankohtaisten tiedotteiden ohella hallituksen jäsenten kolumneja, yhdistyksen toimintasuunnitelmia ja -kertomuksia ynnä muuta kiintoisaa.

Toivotan menetyksellistä ja onnellista alkanutta vuotta!

Jussi Vauhkonen
puheenjohtaja

Yliopistolain uudistusta, joka tekee niistä julkisoikeudellisia yhteisöjä tai säätiöitä, markkinoitiin yliopistojen autonomian lisääntymisenä. Helsingin yliopiston sivuilla tämän todetaankin ensin merkitsevän ”lisääntyvää taloudellista liikkumavaraa”, sekä vielä merkittävämmin ”oikeutta harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa”. Tämän jälkeen sitten katsotaan, että uudistus antaa ”mahdollisuuden kehittää tutkimusta ja opetusta yhä korkeatasoisemmaksi” ja että Helsingin yliopistosta voi tulla ”yksi maailman parhaista monitieteisistä tutkimusyliopistoista”.

Periaatteiden tasolla yliopiston johdon tukema tulkinta autonomiasta sellaisena, että se _velvoittaisi_ valitsemaan ulkopuolisen enemmistön yliopistojen hallituksiin, herätti jo niin vakavaa huolta, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan oli muutettava lakiesitystä tältä osin. Kolumnissaan 8.9. Kari Raivio pyrkii edelleen kiistämään tämän ongelman, samoin kuin eturyhmäedustuksen oikeutuksen yliopiston hallituksen jäseniltä, joiden tulisi antaa ehdoton etusija ”yliopiston kokonaisedulle”. Melko avoin yritys heittää edustuksellinen demokratia yli laidan.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, yliopistodemokratian alemmilla tasoilla? Tähän asti käytäntö oli, että kaikki yli puoli vuotta yliopistolla työhuonetta pitäneet olivat äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia. Sinänsä johdonmukaisesti Helsingin yliopiston hallitus kokouksessaan 8.10. päätti sulkea alle vuoden työsuhteessa olevat, sekä _kaikki apurahatutkijat_ äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ulkopuolelle yliopiston tiedekunta-  ja laitosedustuksesta.  Väitöskirjatutkimusta tekevät ”alennettiin” opiskelijakategoriaan.

Tätä päätöstä voi luonnehtia ristiriitaiseksi, haitalliseksi, tai muuten vain potkuksi hampaisiin, mitä tulee ”tutkimuksen ja opetuksen kehittämiseen” ja ”monitieteisyyteen”, moniarvoisuudesta nyt puhumattakaan.

Ensiksikin, sen pohjalta suljetaan vaikuttamisen ulkopuolelle eräs merkittävä  tiedeyhteisön ryhmä, jonka tutkimus- sekä opetustyön tulos silti kelpaa yliopistolle, kun rahoitusta haetaan ulkopuolelta tai jaetaan opetusministeriön rahoitusosuutta. Toiseksi, päätös kumoaa pohjan monitieteisestä ja –arvoisesta, useista lähteistä rahoituksensa saavasta tutkimuksesta. Tämä on sitäkin epäjohdonmukaisempaa, kun apurahalla tehtävän tutkimuksen asemaa on tämän vuoden alusta viimein parannettu lailla niin, että yli 4kk apurahoista kertyy eläkettä. Tässä on kenties nähtävissä Helsingin yliopiston kiitos tutkimusta ja kulttuuria merkittävästi rahoittaneille eri säätiöille. Lopuksi päätös on täysin asiantuntematon jo sen takia, että ”apurahatutkija” ei ole geneettinen kategoria, joka säilyy ihmisellä ikuisesti. Yliopistojen pätkätyömaailmassa saman ihmisen rahoitus ja tehtävät vaihtuvat jatkuvasti muutaman vuoden säteellä apurahatutkijasta työsuhteiseen, sijaiseen tai projektitutkijaan. Menettääkö tutkija pätevyytensä ja kokemuksensa siirtyessään apurahalle?

Iskulauseistaan huolimatta ”Uljas uusi yliopisto” näyttäisi ensisijaisesti vannovan hallinnollisen ja tieteellisen keskittämisen sekä kustannustehokkuuden nimiin. Jos tieteen tekeminen ei tähän sovi, sitä pahempi sille. Toiseksi se näyttäisi pelkäävän aidosti innovaatioita, silloin kun ne perustuvat moniarvoisuuteen ja -tieteisyyteen sekä edustukselliseen demokratiaan.

Aappo Kähönen

SATY:n hallituksen jäsen

Paavon ja Helenan kysymykset koskivat muun muassa opintojeni ja opiskeluaikaisen toiminnan antamia valmiuksia ja hyötyjä työelämään siirtyessäni, uusia taitoja, joita jouduin hankkimaan työurani alussa, sitä miten sain ensimmäisen työpaikkani maisteriksi valmistumisen jälkeen ja lopulta myös erityisesti tutkijanuraan liittyviä asioita, kuten tutkijantyön edellyttämää osaamista ja valmiuksia, tutkimustyön suhdetta opetustyöhön, sekä työn ja vapaa-ajan, erityisesti tutkijantyön ja perhe-elämän sovittamista toisiinsa. Edelleen, koska haastattelijat tiesivät jonkin verran tekemisistäni ennalta, he kysyivät myös toiminnastani TATUSOTU-ryhmässä ja ”visiotani tutkijoiden tulevaisuudesta”. Vastasin tähän lyhyesti, että ”toimin ammattijärjestössä (SATY) ja TATUSOTUssa sen takia, että tutkimuksen vapaus ja itsenäisyys sekä sosiaalis-taloudelliset edellytykset paranisivat eivätkä ainakaan muuttuisi huonompaan suuntaan” ja että tämän ”vision” ylläpitämiseen tarvitaan tiettyä kriittistä optimismia.

Monet kysymyksistä pakottivatkin minut paljastamaan tietyn optimismin, ellei sitten peräti naiivin asenteen omassa opiskeluaikaisessa suhtautumisessani tutkijanuran mahdollisuuteen. Edellisen laman aikana keskityin nimenomaan opiskeluun, osallistumatta ainejärjestö- ja osakuntatoimintaan, arvioimatta minkälaisesta aineyhdistelmästä olisi hyötyä ellen onnistukaan pääsemään tutkijanuralle, panostamatta kesätöihin, hankkimatta määrätietoisesti sellaisia erityistaitoja jotka auttaisivat sijoittumaan työelämään yliopistomaailman ulkopuolella. Toisaalta myös uskoin vakaasti että humanistihyveiden, kriittisen ajattelun, argumentaation, monipuolisen kielitaidon, luku- ja kirjoitustaidon kehittäminen kannattaisivat jo sellaisinaankin, myös muuta kuin akateemista työtä hakiessa. Niinpä jouduin nyt kysymyksiin vastatessani esittämään asioita patriarkaalisella periaatteella joka kuuluu: ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon.” Olenhan itse vuosien varrella kokenut erilaisiin pätkä- ja silpputöihin, niiden hakemiseen, töitä vaille ja joskus jopa työttömän työnhakijan statusta vaille jäämiseen sisältyvän riemun ja autuuden.

Viimeisen kysymyksen asetin tosiaan itse. Seuraavasti: ” Lisäisin itse vielä kysymyksen nro. 13: Mitä vastaisin opiskelijalle, joka kysyy kannattaisiko hänen ryhtyä tutkijaksi?” Ja vastasin itse näin: ”Ei missään tapauksessa. Jos sinun täytyy sitä kysyä, unohda koko juttu. On surkeaa jos jatko-opiskelijaksi ja tutkijantyöhön ajaudutaan vaikkapa muiden vaihtoehtojen puutteessa tai kun ei oikein muutakaan päähän pälkähdä. Ja opinnoissa kannattaa alun pitäen pohtia sellaisia sivuaineita, joista on todennäköistä hyötyä työllistymisessä valmistumisen jälkeen, eikä ainoastaan jatko-opintoja ajatellen. Itse en niinkään panostaisi ’tutkijanuran houkuttelevuuteen’ vaan siihen, että niille, jotka oikeasti sydämensä kyllyydestä ja ajatuksella uralle pyrkivät, taataan kunnolliset työskentelyn edellytykset (taloudelliset edellytykset, uran jatkuvuus, jne.).”

Nimenomaan ”tutkijauran houkuttelevuus” on tyhjää sanahelinää niin kauan kun alansa etevimmät, niin kansallisesti kuin kansainvälisesti tunnustetut nuoret ja vanhemmatkin tutkijat, sekä tohtorikoulutettavat että jo valmiit tohtorit joutuvat elämään jatkuvassa epävarmuudessa, lyhyiden rahoituspätkien varassa ja keskittymään suureksi osaksi johonkin muuhun kuin varsinaiseen tutkimustyöhön, akatemian ulkopuolelta ympättyjen, ulkokohtaisien tulospaineiden alla.

Pajari Räsänen

SATY:n hallituksen jäsen

Hyvät SATY:n jäsenet

Uusi yliopistolaki

Eduskunta teki hallituksen esitykseen ratkaisevan tärkeitä muutoksia, kun se hyväksyi uuden yliopistolain 16.6.2009. Sekä sivistysvaliokunta että perustuslakivaliokunta ottivat tehtävänsä vakavasti ja kuulivat – ja myös kuuntelivat! – lukuisia asiantuntijoita niin yliopistoista kuin niiden ulkopuoleltakin. Myös SATY:llä oli kunnia tulla kutsutuksi sivistysvaliokunnan kuultavaksi.

Vaikka yliopistolaki paranikin eduskuntakäsittelyssä, ei nyt ole oikea hetki jäädä lepäämään laakereilleen. Uusimuotoiset yliopistot käynnistävät vauhdilla toimintaansa, ja eräistä yliopistoista on kuulunut myös melko erikoisia uutisia. Aivan kaikkialla ei ole muistettu kolmikantaisen päätöksenteon olevan myös uusien yliopistojen hallinnon ydin.

SATY:n jäseniä on mukana monien yliopistojen hallintoelimissä Toivotan heille kaikille onnea ja menestystä tärkeissä tehtävissään.
SATY:n ja Tieteentekijöiden liiton luottamus- ja toimihenkilöt ovat aina käytettävissänne!

Laki Suomen Akatemiasta

Kuluneen kevään toinen SATY:n kannalta merkittävä lainsäädäntöhanke, Suomen Akatemiaa koskeva laki jäi odottamaan syyskautta.
Sivistysvaliokunta ei ehtinyt käsitellä asiaa muiden kiireidensä vuoksi. Valiokunta kuuli toukokuussa muutamia asiantuntijoita, joukossa jälleen SATY:n edustus, mutta varsinainen käsittely jää alkusyksyyn.

SATY kanta on edelleen se, että akatemiatutkijoiden siirtäminen yliopistojen palvelukseen ei ole perusteltua. Sivistysvaliokunnalle jättämämme lausunnon voitte lukea kokonaisuudessaan SATY:n verkkosivuilta.

Toivotan kaikille SATY:n jäsenille rentouttavaa ja virkistävää kesää!

Jussi Vauhkonen
puheenjohtaja( a )saty.info

Muuta ei voi päätellä siitä, että varsin usein julkisuudessa esiintyy tutkijoita, jotka moittivat suomalaista yliopistolaitosta heikkolaatuiseksi verrattuna milloin mihinkin ulkomaiseen yliopistoon. Korkeimman kaiun sanoilleen saa, kun ulkomainen kokemus on hankittu Harvardin yliopistossa. Suuren päivälehden toimittaja on aina valmis tekemään jutun ison kuvan kanssa, kun haastateltavalla on painavaa sanottavaa suomalaisten yliopistojen opintoihin sitoutumattomista opiskelijoista ja innottomista opettajista.

Paljon on varmasti parannettavaa suomalaisissa yliopistoissa ja niiden opettajissa, tutkijoissa ja opiskelijoissa. Harvardin vertaaminen suomalaisiin yliopistoihin on kuitenkin täysin järjetöntä, sillä vertailtavat eivät ole lainkaan vertailukelpoisia.

Harvardin yliopisto sijaitsee lähellä Bostonia itse omistamallaan maa-alueella. Yliopisto omistaa itse asiassa noin 2000 hehtaaria maata. Maaomaisuus on kuitenkin vain osa yliopiston koko pääomasta, jonka arvo jopa näinä finanssimarkkinoiden ankarina aikoina ylittää 30 miljardia euroa. Tuon pääoman tuotto, lukukausimaksut, julkinen tuki ynnä muut tulonlähteet tuottavat Harvardin yliopistolle runsaan kolmen miljardin euron vuositulot.

Kolme miljardia euroa on samaa luokkaa kuin kaikki Suomen valtion tutkimukseen ja yliopisto-opetukseen vuodessa käyttämä raha yhteensä. Harvardissa tuolla summalla 1900 opettajaa opettaa 6 700 perustutkinto-opiskelijaa ja 12 300 jatko-opiskelijaa. Toki sillä kustannetaan myös huomattavaa tutkimusta – samoin kuin maksetaan palkkaa niille yli 12 000 henkilölle, joiden tehtävä on avustaa tieteellistä henkilöstöä tai hoitaa yliopiston hallintoa.

Suomalaisissa yliopistoissa työskentelee kaiken kaikkiaan noin 30 000 henkilöä ja opiskelee noin 150 000 perustutkinto-opiskelijaa ja 21 000 jatko-opiskelijaa. Jo nämä tiedot riittänevät osoittamaan, että Harvardin resurssointi on aivan eri planeetalta kuin suomalaisten yliopistojen.

Jotkut Amerikassa viisastuneet kuitenkin väittävät, että resurssit eivät ratkaise. Ongelma on kuulemma henkistä sorttia ja liittyy opiskelijoiden ja opettajien laatuun. Jos niin on, olisiko tässäkin otettava suhteellisuudentajun nimissä huomioon, että suomalaisten yliopistojen ensisijainen tehtävä on kouluttaa huomattava osa maan nuorisoikäluokista akateemisiksi kansalaisiksi. Harvardin etuoikeutena taas on rekrytoida niin opiskelijat kuin opettajatkin lähes koko maailmasta. Sen 300 000 elossa olevasta alumnista 50 000 asuu Yhdysvaltain ulkopuolella.

Harvardin vertaaminen suomalaiseen yliopistolaitokseen lienee siis lähinnä siellä käyneiden itsetehostusta. Miksi vertailun mielettömyyden osoittamiseen sitten kannatti käyttää tämäkin kolumni? Syy on hyvin yksinkertainen: tämän kaltaiset vertailut näyttävät houkuttelevan sekä poliittisia päätöksentekijöitä että päätöksiä valmistelevia virkamiehiä. Olisi suotavaa, että he tietäisivät, mistä puhuvat.

Jussi Vauhkonen
SATY:n pj

Tutkijan työ on työtä. Väitteen sisältö on niin ilmeinen, että se äkkiseltään vaikuttaa suorastaan typerältä. Tutkijan työtä eivät kuitenkaan kaikki, vieläkään ja aina, miellä työksi tai ainakaan palkkatyöksi, joka voisi loppua. Vielä viime vuosina työttömäksi joutuneet väitöskirjaa tekevät tai apurahatutkijat ovat saattaneet löytää itsensä hyvin omituisesta tilanteesta: heidän on katsottu työllistyvän omassa työssään; jos he ovat jättäneet artikkelin julkaistavaksi, osallistuneet seminaariin, johon ovat ennalta ilmoittautuneet tai apurahatyö ei ole valmistunut, työttömyyteen (työttömyyskorvauksiin) ei ole ollut oikeutta.

Tutkijan työ on kutsumustyötä. Näin voi hyvinkin olla, vaikka ehkä harva tutkija on valinnut uransa tietoisesta kutsumuksesta. En kuitenkaan muista koskaan tavanneeni leipätutkijaa. Kaikilla tuntemillani tutkijoilla on sisäinen palo uuden löytämiseen, ongelmien ratkaisemiseen. Paloivatpa liekit kituen tai loimuten, ne eivät koskaan lämmitä kuin sisäisesti. Tutkija tarvitsee palkkansa, säännöllisesti. Ja tiedon työn jatkumisesta. Työstä pitämistä ei saa tulkita osaksi palkkaa. Jossakin vaiheessa  palkan suuruudellakin on merkitystä. Työhenkilö on leipänsä ansainnut, mutta jos särvin jää uupumaan, työn ilo voi hiljalleen muuttua uupumukseksi.

Työn imun ja uupumuksen välillä on häilyvä raja; juuri tutkimisen autuudessa piilee sen vaara. Jos tutkiminen vie mennessään niin, että lomat lyhenevät tai jäävät viettämättä, päivät venyvät iltoihin ja jopa öihin, elämänpiiri kutistuu tutkimuksen kokoiseksi, vuodesta toiseen, sisäinen liekki voi polttaa karrelle. Eräs yliopistolainen kuvasi tilannetta näin: ”Tutkijana teen jatkuvasti työtä. En ole koskaan vapaalla. Minua väsyttää jatkuvasti.”

On toivottavaa, että tällaiseksi tilanne muuttuisi yhä harvemman kohdalla. Tunnemme toki tutkimustuloksia siitä, miten kuolleisuusriski kasvaa viikkotuntimäärän ylittäessä jatkuvasti 45. Mutta tällainenhan ei koske minua. Tutkimuskin taisi olla Ruotsissa tehty. Toisaalta on näyttöä myös siitä, että tutkijoiden riski masentua työkyvyttömäksi on hyvin pieni. Mutta vaikka työ olisi kuinka kiinnostavaa, kukaan ei kestä loputtomiin. Raja työn imun ja uupumisen välillä on häilyvä. Väsyminen ei tapahdu yhtäkkiä. Hiipuminen voi jäädä havaitsematta, pitkäksi aikaa.

Hyvään esimiestyöhön kuuluu uupumisen oireiden tunnistaminen. Hyvään työn organisointiin tilanteen ennaltaehkäisy. Työssä jaksamista ja jatkamista edesauttavat monet niistä johtamiskulttuurin tekijöistä, joita Stina Immonen maaliskuun kolumnissaan kirjasi korkeakoulujen henkilöstön ja opiskelijoiden muutenkin odottavan: innostavaa, kannustavaa, arvostavaa, avointa ja läpinäkyvää johtamista. Esimiestyön odotukset ovat tutkijoilla samansuuntaisia kuin muissakin ammateissa. Esimiehiltä odotetaan ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta, tukea tarvittaessa, työn arvostusta ja myönteistä palautetta.

Ihanteellisessa maailmassa työajan kohdentaminen voisi myös toimia uupumisen ennaltaehkäisijänä. Reaalimaailmassa voi käydä jopa päinvastoin. Työajan kohdentaminen on selvää ja kiistämätöntä tilanteissa, joissa henkilö tekee työtä usealle projektille. Tilanteessa, jossa palkkatulo on peräisin yhdestä lähteestä, ilmoittaminen, että 100 % ’normaalitoiminta-asteeseen perustuvasta standardityöajasta’ kului siihen mihin pitikin, ei ole motivoivaa. Etenkään, jos tehdyt työtunnit ovat virtuaalisia, joita ei enää ole 7,5 tai 8 tunnin jälkeen. Sangen aiheellisesti Valtiovarainministeriön kokonaiskustannusmallia selvittävässä väliraportissa pohditaan luovan työn määrittämisen vaikeutta sekä sitä, millaisia haitallisia vaikutuksia kontrollihenkisyydestä on innovatiivisuudelle ja luovuudelle. Optimistisesti raportissa kuitenkin todetaan, että ”Pääsääntöisesti henkilö tietää itse, onko hänen orientaationsa ja toiminnan tarkoitus tietyllä hetkellä hänen työhönsä liittyvissä työasioissa vai muissa asioissa (vapaa-aika, sivutoimet tai nukkuminen).”

Vaikeasti hahmottuva ja tarpeettomaksi koettu sekä etäiseksi jäävä byrokratia ja sen lisääntyminen turhauttavat. Pari vuotta sitten eräässä kyselyssä yliopistolaiset mainitsivat työssä jaksamista vähentäviksi tekijöiksi ”jatkuvat muutokset”, ”tyhjänpäiväiset kokoukset”, ”suunnittelemisen kehittämisen ja kehittämisen suunnittelemisen”, ajan käytön epäolennaiseksi koettuun kuten ”suunnittelijan ideoimiin projekteihin tyyliin laadunvarmistus”. Mainittakoon, että työn sisältöä koskevat muutokset ja uuden oppiminen koettiin lähes poikkeuksetta innostavaksi ja motivoivaksi. Työn ulkoisiin tekijöihin liittyvillä muutoksilla tällaista vaikutusta ei juurikaan näytä olevan. Ainakaan useiden toistojen jälkeen.

Iloitkaamme siis työstä, mutta pitäkäämme se renkinä älkäämme antako sille isännän asemaa elämässämme. Ja jatkakaamme myös työtä työtämme, tutkimista, edesauttavien olosuhteiden parantamisessa.

Tiina Pensola
Satyn hallituksen jäsen ja varapj