Tutkijatohtorin pesti on hieno ja syystä haluttu. On aikaa tutkimukselle, keskusteluille, sivistymiselle, verkostoitumiselle, uusiin tutkimusympäristöihin tutustumiselle. Aikaa lukea ja kirjoittaa. Tohtoroituminen takana, dosentoituminen edessä. Ei professorien suuren suuria vastuita. Mikä voisi olla parempaa aikaa?
Kun hain Suomen Akatemian tutkijatohtorin määrärahaa, valmistauduin hakuun niin hyvin kuin osasin. Luetutin tutkimussuunnitelmaa, noudatin selkeitä ohjeita ja tein jopa yksityiskohtaisen kolmivuotisen budjetin palkan ja muiden välittömien tutkimuksen kustannusten osalta. Sain kuitenkin ohjeen, että tarkkaa budjettia ei tarvita, sillä määräraha olisi 60.000 euroa vuodessa. Kun sitten myönteinen päätös tuli, laskin vielä amanuenssin suosiollisella avustuksella budjetin mahdollisimman täsmällisesti todellisten kulujen mukaan. Haun aikaan olin tutkijana Tampereen yliopiston tutkijakollegiumissa UTACASissa, mutta se pesti oli jätettävä, jos mieli olla kolme täyttä vuotta tutkijatohtorin paikalla.
Tampereen yliopistossa oli ilokseni monta vanhaa ja uutta tutkijatohtorikollegaa. Suurin osa meistä ja heistä oli vaativuustasolla kuusi, mikä aiheutti heti ongelmia, sillä henkilökohtainen suoritustaso ei vaatitason vuoksi voinut olla suuren suuri. Kun myönnetystä summasta otetaan yleiskustannusosuus 12.5 % eli 7.500 euroa vuodessa, lopun pitää riittää palkkaan ja matkoihin. UTACASissa oli muistaakseni 3.000 euroa matka- yms. varoja per tutkija per vuosi, joten ajattelin sen olevan sopiva summa jatkossakin. Henkilökohtainen osaamiseni laski siten neljä pykälää tutkijatohtorin määrärahan myötä. Kuulin jälkikäteen, että jotkut kollegani olivat vaatineet, että henkilökohtaisen suoriutumisen lasku oli perusteltava UPJ-neuvottelupaperiin ”määrärahan riittämättömyyden vuoksi”. Itse toiveikkaasti ajattelin ja ajattelen, että pätkätyöläisyys vuodesta 1992 yliopistossani takaisi reiluuden prinsiipin jatkossakin, enkä selitellyt tasoni romahdusta mitenkään.
Kun sitten tuli tutkimisen ja kirjoittamisen aika, en antanut arkisten asioiden painaa mieltäni. Strategisen henkilöstöjohtamisen ryhmässäkin muistan päästäneeni suusta lauseen ”minua ei voisi upj-asiat vähempää kiinnostaa”, mikä tietysti ay-ihmiseltä on paljon sanottu. Palkkaani korotettiin ja sain tiedon, jota en sen kummemmin osannut liittää tutkijatohtorin määrärahaan, että olen saanut yhden tason lisää henkilökohtaiseen suoriutumiseeni. Tyytyväisenä ajattelin, että palkannousu kompensoidaan jostakin yleisestä potista, näin oli aiemminkin perimätiedon mukaan tehty. Budjettipalaverissa totuus paljastui: palkannousu menikin suoraan myönnetystä määrärahasta, ei yleiskustannusosuuksista tai muista erikseen palkankorotuksiin osoitetuista varoista. Yleiskustannusosuuksien käytöstä minulla ei ollut muuta tietoa kuin että ne menivät johonkin hämärään yhteiseen pottiin. Toisenlaisiakin yleiskustannusosuuksien käyttötapoja oli kuultu niiltä, jotka sattuivat työskentelemään rikkaammilla laitoksilla.
Projektini viimeisenä vuotena olen suuntaamassa ulkomaille viisastumaan. Koska projektin rahat ovat huvenneet suunniteltua nopeammin, on olemassa kaksi vaihtoehtoa: laskea palkkaa tai ottaa ulkomailla vierailuajan palkka stipendinä. Niin hyvin kuin Tieteentekijöiden liiton sosiaaliturvatyöryhmä on työnsä tehnytkin, ei apurahaa voi verrata palkkaan. Mutta onko köyhällä vaihtoehtoja? Olen nöyrtynyt sen verran, että olen maksanut työmatkoja omasta kukkarosta ja jättänyt päivärahoja nostamatta. Mutta palkanlaskuun minunkaan kiltteyteni ei taivu.
Koska asia ei kosketa mitenkään erityisesti minua, päätin kysellä, millaisia muunlaisia tarinoita tutkijatohtoreilla on kerrottavana. Asiani voisivat olla vielä paljon hullummin. Minulla esimerkiksi voisi olla esimies, joka olisi _kieltänyt_ panemasta vaatitasoa kuutoseen, jonka johdosta projektiin kertyvä ylimääräinen raha olisi keksimällä keksien kulutettava muin tavoin kuin palkanmaksuna. Joku voisi väittää tällaista toimintaa työsopimusrikkomukseksi. Tutkijatohtori ei väistämättä pääse edes työnsä alkuun, kun tutkimusaineiston hankinta tahi –välineet ovat osoittautuneet liian kalliiksi, vaikka näistä on hakemukseen kirjoitettu ja rahoitustarve etukäteen osoitettu. Ihan pienenkin otoksen perusteella uskallan väittää, että tutkijatohtorit kelpaavat yliopistoille yleiskustannusosuuksien vuoksi, mutta eipä heistä juuri työntekijöinä välitetä.
Uskon erään helsinkiläisen naistutkijakollegan kolmeen klausuuliin, joista kaksi voin jakaa kanssanne: fiksu ihminen on aina hyväntuulinen eikä koskaan puhu rahasta. Nyt on puhuttava. Ongelma ei ole yksittäisen tutkijan, laitoksen tai yliopiston, ongelma on koko rahoitusinstrumentin mitoituksessa – ja ajoittamisessa. Miksi tutkijatohtorin pesti ei seuraa akateemista vuotta? Miksi minun piti jättää hieno UTACAS-ryhmä seitsemän kuukautta ennen aikojaan, jos kerran akatemiankin tarkoituksena on juuri tohtorintutkinnon jälkeisen tutkijanuran edistäminen? Miksi minun pitää käyttää kohtuuttomasti aikaa miettimällä nappikauppaa, etenkin kun miettiminen tulee todennäköisesti kalliimmaksi kuin napit, joista on kyse?
Tekeydyn fiksuksi ja unohdan rahat. Otan stipendini ja käyn Liverpooliin.
Kirsti Lempiäinen
tutkijatohtori (07-09)
Tampereen yliopiston naistutkimuksen laitos
