Vapusta on taas onnellisesti selvitty. Palaan kuitenkin hetkeksi sen muinaisiin teemoihin: työhön ja sen tekemiseen. Vappuhan on ollut paitsi tärkeä opiskelijoiden kevätjuhla, myös työläisten juhla.
Tutkijan työ on työtä. Väitteen sisältö on niin ilmeinen, että se äkkiseltään vaikuttaa suorastaan typerältä. Tutkijan työtä eivät kuitenkaan kaikki, vieläkään ja aina, miellä työksi tai ainakaan palkkatyöksi, joka voisi loppua. Vielä viime vuosina työttömäksi joutuneet väitöskirjaa tekevät tai apurahatutkijat ovat saattaneet löytää itsensä hyvin omituisesta tilanteesta: heidän on katsottu työllistyvän omassa työssään; jos he ovat jättäneet artikkelin julkaistavaksi, osallistuneet seminaariin, johon ovat ennalta ilmoittautuneet tai apurahatyö ei ole valmistunut, työttömyyteen (työttömyyskorvauksiin) ei ole ollut oikeutta.
Tutkijan työ on kutsumustyötä. Näin voi hyvinkin olla, vaikka ehkä harva tutkija on valinnut uransa tietoisesta kutsumuksesta. En kuitenkaan muista koskaan tavanneeni leipätutkijaa. Kaikilla tuntemillani tutkijoilla on sisäinen palo uuden löytämiseen, ongelmien ratkaisemiseen. Paloivatpa liekit kituen tai loimuten, ne eivät koskaan lämmitä kuin sisäisesti. Tutkija tarvitsee palkkansa, säännöllisesti. Ja tiedon työn jatkumisesta. Työstä pitämistä ei saa tulkita osaksi palkkaa. Jossakin vaiheessa palkan suuruudellakin on merkitystä. Työhenkilö on leipänsä ansainnut, mutta jos särvin jää uupumaan, työn ilo voi hiljalleen muuttua uupumukseksi.
Työn imun ja uupumuksen välillä on häilyvä raja; juuri tutkimisen autuudessa piilee sen vaara. Jos tutkiminen vie mennessään niin, että lomat lyhenevät tai jäävät viettämättä, päivät venyvät iltoihin ja jopa öihin, elämänpiiri kutistuu tutkimuksen kokoiseksi, vuodesta toiseen, sisäinen liekki voi polttaa karrelle. Eräs yliopistolainen kuvasi tilannetta näin: ”Tutkijana teen jatkuvasti työtä. En ole koskaan vapaalla. Minua väsyttää jatkuvasti.”
On toivottavaa, että tällaiseksi tilanne muuttuisi yhä harvemman kohdalla. Tunnemme toki tutkimustuloksia siitä, miten kuolleisuusriski kasvaa viikkotuntimäärän ylittäessä jatkuvasti 45. Mutta tällainenhan ei koske minua. Tutkimuskin taisi olla Ruotsissa tehty. Toisaalta on näyttöä myös siitä, että tutkijoiden riski masentua työkyvyttömäksi on hyvin pieni. Mutta vaikka työ olisi kuinka kiinnostavaa, kukaan ei kestä loputtomiin. Raja työn imun ja uupumisen välillä on häilyvä. Väsyminen ei tapahdu yhtäkkiä. Hiipuminen voi jäädä havaitsematta, pitkäksi aikaa.
Hyvään esimiestyöhön kuuluu uupumisen oireiden tunnistaminen. Hyvään työn organisointiin tilanteen ennaltaehkäisy. Työssä jaksamista ja jatkamista edesauttavat monet niistä johtamiskulttuurin tekijöistä, joita Stina Immonen maaliskuun kolumnissaan kirjasi korkeakoulujen henkilöstön ja opiskelijoiden muutenkin odottavan: innostavaa, kannustavaa, arvostavaa, avointa ja läpinäkyvää johtamista. Esimiestyön odotukset ovat tutkijoilla samansuuntaisia kuin muissakin ammateissa. Esimiehiltä odotetaan ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta, tukea tarvittaessa, työn arvostusta ja myönteistä palautetta.
Ihanteellisessa maailmassa työajan kohdentaminen voisi myös toimia uupumisen ennaltaehkäisijänä. Reaalimaailmassa voi käydä jopa päinvastoin. Työajan kohdentaminen on selvää ja kiistämätöntä tilanteissa, joissa henkilö tekee työtä usealle projektille. Tilanteessa, jossa palkkatulo on peräisin yhdestä lähteestä, ilmoittaminen, että 100 % ’normaalitoiminta-asteeseen perustuvasta standardityöajasta’ kului siihen mihin pitikin, ei ole motivoivaa. Etenkään, jos tehdyt työtunnit ovat virtuaalisia, joita ei enää ole 7,5 tai 8 tunnin jälkeen. Sangen aiheellisesti Valtiovarainministeriön kokonaiskustannusmallia selvittävässä väliraportissa pohditaan luovan työn määrittämisen vaikeutta sekä sitä, millaisia haitallisia vaikutuksia kontrollihenkisyydestä on innovatiivisuudelle ja luovuudelle. Optimistisesti raportissa kuitenkin todetaan, että ”Pääsääntöisesti henkilö tietää itse, onko hänen orientaationsa ja toiminnan tarkoitus tietyllä hetkellä hänen työhönsä liittyvissä työasioissa vai muissa asioissa (vapaa-aika, sivutoimet tai nukkuminen).”
Vaikeasti hahmottuva ja tarpeettomaksi koettu sekä etäiseksi jäävä byrokratia ja sen lisääntyminen turhauttavat. Pari vuotta sitten eräässä kyselyssä yliopistolaiset mainitsivat työssä jaksamista vähentäviksi tekijöiksi ”jatkuvat muutokset”, ”tyhjänpäiväiset kokoukset”, ”suunnittelemisen kehittämisen ja kehittämisen suunnittelemisen”, ajan käytön epäolennaiseksi koettuun kuten ”suunnittelijan ideoimiin projekteihin tyyliin laadunvarmistus”. Mainittakoon, että työn sisältöä koskevat muutokset ja uuden oppiminen koettiin lähes poikkeuksetta innostavaksi ja motivoivaksi. Työn ulkoisiin tekijöihin liittyvillä muutoksilla tällaista vaikutusta ei juurikaan näytä olevan. Ainakaan useiden toistojen jälkeen.
Iloitkaamme siis työstä, mutta pitäkäämme se renkinä älkäämme antako sille isännän asemaa elämässämme. Ja jatkakaamme myös työtä työtämme, tutkimista, edesauttavien olosuhteiden parantamisessa.
Tiina Pensola
Satyn hallituksen jäsen ja varapj
Tulin viettäneeksi pitkän ja rentouttavan loman vuoden vaihteessa Tyynen valtameren äärellä sen aaltoja ihaillen ja kunnioittaen. Tammikuussa töihin ja yliopiston arkeen palaaminen tuntui kuitenkin kuin pudotukselta kylmään veteen. Viittaan siis tässä omiin tuntemuksiini Aaltoyliopiston valmisteluun osallistuvana TKKlaisena.
