Uuden yliopistolain voimaantulon jälkeinen vuosi alkoi suurin piirtein niin kuin oli odotettavissa. Oulun yliopiston ulkopuolisenemmistöinen hallitus esitti Kajaaniin sijoitetun opettajankoulutuksen lakkauttamista ja käynnisti yt-neuvottelut. Yliopistosektorin työehtosopimuksen neuvottelut takkuilevat, ja työnantajapuolikin joutuu myöntämään, ettei sopimus ollutkaan mikään läpihuutojuttu. Näin vauhtiin päästyämme valtiosihteeri Heljä Misukan johtama työryhmä esitti lukukausimaksuja edistämään koulutusvientiä.
Yliopistolaitoksen tulevaisuuden näkökulmasta koulutusvientistrategia jättäisi toteutuessaan sekä TES- että yt-neuvottelut varjoonsa. Sivumennen voi myös todeta, että on silmiinpistävää miten hyvin ajatus koulutusviennistä sopii, paitsi kokoomuksen koulutuspolitiikkaan, myös puolueen yhä nihkeämpään ulkomaalaispolitiikkaan. Onhan se paljon hygieenisempää myydä insinööri- tai opettajankoulutusta Saudiarabiaan tai Kiinaan kuin houkutella Euroopan ulkopuolisista maista tulevia opiskelijoita Suomeen, edes maksaviksi asiakkaiksi.
Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että koulutuksesta voisi koskaan tulla edes Marimekon tai meijerituotteiden suuruinen vientituote. On kuitenkin odotettavissa, että hankkeeseen sijoitetaan sievoinen summa vienninedistämisrahaa. Hanke kiinnostanee myös yrityksiä, jotka voivat linkittää siihen muuta vientiä, ei vähiten teknologian alalta. Valtiosihteeri Misukan johtama työryhmä ehdottaakin, että koulutusvientiä edistämään perustetaan ”vahva vientiklusteri”, jota koordinoisi suomalaisyritysten kansainvälistymistä tukeva yhdistys Finpro (HS.fi 16.2.2010).
Ei ole mitenkään yllättävää, että yliopistojen strategiset johtajat haluavat keskenään kilpaillen rohmuta itselleen mahdollisimman paljon viennin ympärillä jaossa olevasta potista. Oulun yliopisto osoitti jo lainvalmistelun aikana suurta kiinnostusta maksulliseen koulutukseen, ja sen hallituksen nyt tekemät linjaukset pitää nähdä siinä valossa. Opettajankoulutuskin voisi olla paljon kannattavampaa bisnestä Kiinassa kuin Kajaanissa, ainakin niin kauan kuin vientitukea riittää. Tieteen välttämättömän, omaehtoisen ja sisäsyntyisen kansainvälisyyden näkökulmasta ajatus rahan ehdoilla toimivista globaaleista koulutusmarkkinoista on lähinnä groteski.
Opiskelija- ja henkilökuntajärjestöt ovat reagoineet alkuvuoden tapahtumiin asiankuuluvalla kritiikillä. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta totesi nopeasti ja yksikantaan, että kaikenmuotoiset lukukausimaksut romuttavat sivistysyhteiskunnan. Kriisiin ajautuneiden työehtosopimusneuvotteluiden vuoksi yliopistosektorin pääsopijajärjestöt nostavat työtaisteluvalmiutta voimallisemmin kuin vuosiin, herättäen henkiin yliopistotoimintaverkoston viime kevään mielenosoituksissa lanseeraaman iskulauseen ”Me olemme yliopisto”.
Tämän kevään TES-neuvottelut koskevatkin koko yliopistoyhteisöä enemmän kuin pelkät palkkaneuvottelut. Henkilökunnan palkankorotukset eivät sinänsä edistä akateemisia arvoja, kuten tutkimuksen vapautta ja kriittistä tutkimukseen perustuvaa opetusta. Mutta meneillään olevissa neuvotteluissa on keskeisesti kysymys opetus- ja tutkimushenkilökunnan työajan käytöstä. Työantajapuoli haluaa mm. siirtää kaikki tutkijat kokonaistyöajan piiriin tarjoamatta riittäviä tutkimusrauhaa takaavia suojasäännöksiä. Työntekijäjärjestöt vaativat, että työehtosopimukseen kirjataan kaikille tutkimusrahoituksella toimiville katto, joka selkeästi rajaisi miten paljon niin väitöskirjan tekijällä kuin akatemiatutkijalla voidaan teettää opetus- ja hallintotehtäviä. Työnantajapuoli tarjoaa huomattavan epämääräistä muotoilua ”kohtuullisessa määrin”.
Opetus- ja tutkimushenkilökunnan työajan käyttö näkyy suoraan opetuksen laadussa ja koskettaa siten läheisesti myös opiskelijoita. Mitä enemmän henkilökunnalla on mahdollisuuksia tutkia, sitä paremmin me voimme tarjota tutkimukseen perustuvaa korkeinta opetusta. Viime kädessä tämä on myös ainoa valttikortti, jolla voimme aidosti kansainvälistyä ja houkutella innokkaita opiskelijoita ja tieteentekijöitä Suomeen.
Pitää myös muistaa, ettei yliopistoyhteisöä ja sen arvojen toteutumista voi erottaa niistä taloudellisista realiteeteista, jotka säätelevät yhteisön jäsenten elämää. Yliopistoyhteisön sisäiset tuloerot ovat viime vuosikymmenen aikana kasvaneet vähintään yhtä reippaasti kuin muualla yhteiskunnassa. Uudessa yliopistolaissa ja sen mahdollistamissa strategioissa on paljon piirteitä, jotka takaavat, että tämä kehitys jatkuu vähintään nykyisen kaltaisena. Eriarvoistuminen ei ruoki me-henkeä ja siihen perustuvaa solidaarisuutta. Kun me kuitenkin haluamme rakentaa solidaarisuutta eriarvoisessa asemassa olevien kesken, niin meidän täytyy muistaa aloittaa ylhäältä päin. Vakinaisen henkilökunnan edustaja voi toivoa solidaarisuutta velaksi tai paskaduunien turvin epävarmaa tulevaisuutta kohti suuntaavalta opiskelijalta vasta sen jälkeen, kun hän on itse asettunut opiskelijoiden vaatimusten ja tavoitteiden taakse.
Yhteiskunnan eri ryhmien edunvalvonta on oleellinen osa politiikkaa, mutta jos politiikka on pelkkää edunvalvontaa, se muuttuu irvikuvakseen. Yliopistoyhteisössä pyritään usein ylittämään raadollisia eturistiriitoja viittaamalla yhteisiin akateemisiin arvoihin. Tämä strategia on kuitenkin tuhoon tuomittu. Ristiriidat eivät häviä mihinkään. Yhteisiä arvoja voi edistää vain tunnustaen, että eturistiriitoja on ja tulee olemaan jatkossakin. Vasta tältä pohjalta voi yrittää muotoilla koko yliopistoyhteisöä yhdistäviä poliittisia tavoitteita.
Martina Reuter
SATYn hallituksen jäsen
Akatemiatutkijoiden pääluottamusmies
